Suomen kansantalouden kriisi on mykistävä paradoksi. Suomalaisilla on käytössään kaikki menestykseen tarvittavat tekijät: korkea koulutustaso, avoin tieto ja sananvapaus. Voisi kuvitella, että nämä peruselementit tuottaisivat enemmän tai vähemmän automaattisesti hyödyllisiä ja kuumille kiville kaupaksi käyviä keksintöjä, jotka toisivat onnea ja vaurautta paitsi kansa- niin koko ihmiskunnalle.

Miksi näin ei käy? Mikä asettuu verrattoman potentiaalin valjastamisen tielle? Mikä estää menestyksen? Olen taloustieteessä täysi diletantti, joten vastausyritykseni ovat epäilemättä naiiveja – mutta kun paraskaan asiantuntemus ei näytä Suomen tautiin tepsivän, ehkä amatöörinkin aatokset voidaan heittää kentälle kuin rantapallot playoff-ottelun päätteeksi.

Ensimmäinen havainto: maan hallituksen sinänsä rationaaliset talouspoliittiset pyrkimykset ja hyvin koulutetun kansakunnan motivointi eivät kohtaa. Hallituksen kilpailukykytalkoot (vai miksi niitä nykyään kutsutaan) herättävät osassa ihmisiä siilipuolustusreaktion, joka ei ole omiaan ruokkimaan luovaa ja ennakkoluulotonta ajattelua. Toinen osa ihmisistä – ne, jotka ovat kaikessa hiljaisuudessa perustaneet uusia yrityksiä ja tuhansia työpaikkoja menetettyjen tilalle – eivät taas kiinnitä suurtakaan huomiota päättäjien soutamiseen ja huopaamiseen. Heille uudet ideat tuovat innostuksen ja motivaation, joka ylittää kaikki yhteiskuntasopimuksen synnytystuskat. He järjestävät kaiken aikaa monenlaista kansalaislähtöistä touhua, tapahtumia, työpajoja, jakotaloutta ja joukkoistamista aivan riippumatta julkishallinnon lavetin raskaasta liikkeestä. Heissä on tulevaisuus, ja mahdollisimman monen meistä kannattaisi liittyä heihin.

Toinen havainto: Työllistämistoiminnan pitäisi olla saman sateenvarjon alla koulutuksen kanssa. Kun kunnat vastaavat koulutuksesta ja valtiovalta työllistämisestä, katkoksia syntyy väistämättä. Työvoimaa tarvitsevat yritykset sijaitsevat pikemminkin kunnissa kuin valtiossa, ja yritysten, oppilaitosten ja työllistämistoiminnan välisen yhteistyön luulisi kuuluvan luontevimmin kuntien vastuualueeseen. Nyt näyttää, että kaikki nämä tahot vilkuilevat epätietoisina toisiinsa ja ihmettelevät, kuka mitäkin ja mikä kutakin.

Kolmas havainto: Kunnat ovat massiivinen tavaroiden ja palveluiden hankkija. Hankinnoilla ohjataan paitsi tuotantoa, myös tutkimusta ja innovaatioita. Osa hankinnoista tulisi osoittaa kokeiluihin ja pilotteihin, joilla voitaisiin soveltaa käytäntöön vasta kehittämisvaiheessa olevia uusia tuotteita ja konsepteja. Hankintojen ottaminen varman päälle on tietysti tavallaan ymmärrettävää. Kun hankinnat tehdään veronmaksajien rahoilla, kovin isoihin epäonnistumisiin ei kovin monta kertaa ole varaa. Mutta jos kokeilut ovat pienimuotoisia, niillä on toisaalta uusille yrityksille mittaamaton merkitys ja toisaalta vahingon riski kunnan kannalta kohtalaisen vähäinen. Innovatiiviset hankinnat alkaa olla jo vähän kulunut fraasi, ja ehkä sen tilalle kannattaisi ottaa *hankintarohkeus*.

Viimeinen havainto: Julkishallinnon ja yritystoiminnan suhdetta raskauttaa Suomessa yhä vieläkin jonkinlainen historiallinen vaivautuneisuus. Siinä on ikään kuin edelleenkin jotakin epäilyttävää. Tämä on kovasti merkillistä sikäli, että yritysten tarvitsemat työntekijät ovat yhteiskunnan maksaman koulutuksen ja muiden peruspalvelujen jalostamia ja yritykset tuottavat sen vaurauden, josta perityillä verotuloilla niitä peruspalveluja ylläpidetään. Olisiko suuren yhteiskunnallisen synteesin aika lopulta koittanut?

Helsingin rakennus- ja ympäristötoimen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurin blogiteksti julkaistiin alun perin Helsingin kaupunginkanslian elinkeino-osaston Helsinki – kasvun ytimessä -blogissa.