Kun vuonna 2009 perustin Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän, tiesin paljon vähemmän kuin nyt. En ymmärtänyt, miksi Helsinki ei tuota riittävästi hyvää kaupunkiympäristöä ja halusin haastaa vallassa olevan ajatusmaailman.

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli vaikeaa aikaa kaupunkiympäristöön haluavalle nuorelle aikuiselle. Helsingistä tuli vuosi vuodelta paljon parempi ja kalliimpi kaupunki asua. Rakentaminen ei vastannut tähän kasvaneeseen kysyntään lainkaan, ja poliittiset päättäjät taistelivat lähinnä Nurmijärvi-ilmiötä vastaan ja vaativat lähiömäisempää kaavoitusta kantakaupungin uusilla alueilla. Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmästä kehkeytyi seuraavien vuosien aikana tuhansien ihmisten yhteinen projekti paremman kaupungin rakentamiseksi. Ja se ei olisi ollut mahdollista ilman runsasta määrää avoimesti julkaistua dataa.

Aloite omiin käsiin

Kaupunkiaktivismi on kaupunkilaisten tapa ottaa aloite käsiinsä oman elinympäristön kehittämisessä. Kaupunkisuunnittelu on tietointensiivistä työtä, ja siksi datan ja tiedon saatavuus on välttämätöntä projektin edistymiseksi.

Yksi ensimmäisistä tärkeistä oivalluksista tuli kaupungin tuottaman kaupunginosa-aineiston ja HRI:n aineistojen avulla. Ihmisten mielikuva siitä, mikä on tiivistä ja se, mikä oikeasti on tiivistä, on kaksi eri asiaa. Tiiviin kaupungin kauhuesimerkeiksi nostetut Itä-Pasila ja Merihaka eivät ole kovin tiiviitä verrattuna arvostettuihin umpikortteleihin pohjautuviin kaupunkiympäristöihin. Tämä oli tajunnanräjäyttävä oivallus: ihmisten kokemus kaupunkiympäristöstä on eri kuin kaupunkirakenne numeroilla mitattuna. Mutta mikä tekee näistä erilaisen? Miksi ihmiset kokevat, että yksi ympäristö on tiivis (tai ehkä pikemminkin ahdas) vaikka se ei sitä ole? Ja kääntäen: miksi ihmiset eivät koe toista tiiviiksi rakennettua ympäristöä tiiviiksi (tai ahtaaksi), vaikka se on tiiviisti rakennettu?

Nämä kysymykset johtivat ryhmän kaupunkisuunnitteluaktiivit suurten kaupunkisuunnittelun ja inhimillisen mittakaavan kysymysten äärelle. Tämän tiedon ansiosta tulevaisuudessa osataan toivottavasti välttää virheet, joissa suunnitellaan alueita tilaa tuhlaten, mutta ihmiskokemuksen näkökulmasta silti ahtaaksi. Paljon parempaan näkemykseen voisi päästä, jos saatavilla olisi sekä asuin- että työpaikkatietoa hehtaarin ruutukoolla. Tiiviissä kaupungissa hehtaari on iso alue, jossa voi olla satoja toimintoja.

Kaupunkisuunnitteluaktivismissa pitää kyetä yhdistämään inhimillinen kokemus ja väestöön vaikuttavan kaupunkirakenteen tilastollinen luonne.

Dataa kaupunkisuunnitteluun

Kaupunki on luonteeltaan monimutkainen järjestelmä, ja hyvän kaupungin rakentumiseen vaikuttaa monet erilaiset asiat. Yksi iso kysymys on se, mitkä julkiset palvelut pitäisi sijoittaa joukkoliikenteen solmukohtiin. Onko terveysasema lähipalvelu, vai pitäisikö sen sijaita joukkoliikenteen solmukohdassa? Entä kirjasto? Kuka käyttää kirjastoa ja miten käyttäjäjoukkoon vaikuttaa sen sijainti?

Entäpä luonnon, virkistysalueiden ja kaupunkirakenteen yhteensovittaminen? Luontojärjestelmä tarjoaa hyvää tietoa siitä, missä on arvokkaita luontokohteita, mutta miksi esimerkiksi kaavoja varten tehtyjä luontoinventointeja ei saada yhdistettyä samaan järjestelmään niin, että kaikki luontoinventoinnit voisi löytää kootusti yhdestä paikasta?

Tai terveyden ja liikenteen tietojen yhteensovittaminen? Mikä on suurten automäärien terveysvaikutus lähiympäristön asukkaisiin? Entäpä terveysvaikutukset, jotka tulevat siitä, että kaupunkirakenne muuttaa ihmisten elämäntapoja (hyvässä urbaanissa ympäristössä ihmiset kävelevät enemmän)? Miten näitä vaikutuksia voisi verrata toisiinsa, ja onko meillä dataa tällaisen vertailun tekemiseen? Onko data avointa niin, että aiheesta kiinnostunut voi tuota vertailua tehdä itse?

Suunnitelmia paremmasta keskustasta

Kuusi vuotta myöhemmin, kesällä 2015, joukko kaupunkiaktiiveja kerääntyi Laiturille ideoimaan ja suunnittelemaan Helsingille parempaa keskustaa. Meitä kiinnosti muun muassa se, missä ihmisiä liikkuu jalan ja kuinka paljon; se, mitkä paikat ja reitit olisivat kiinnostavia kaupunkilaisille ja mistä löytyy unohdettua potentiaalia. Kaupungin juuri tekemistä keskustan kävelymittauksista oli apua, mutta miksi näitä ei tehdä jatkuvasti?

Kantakaupungissa kävely on tärkein kulkutapa noin 40 % kulkutapaosuudella. Kun joukkoliikenteeseen kuuluu aina kävely molempiin päihin, on hyvää kävely-ympäristöä vaativien matkojen osuus reilusti yli 70 % kaikista matkoista. Silti meidän tietomme siitä, missä ihmiset kävelevät, millainen kävely-ympäristö on hyvää ja kivaa ja miten parantaa kävelyolosuhteita, ovat surkeat.

Kaupunki on monimutkainen järjestelmä, jota ei voi ymmärtää vain yhdestä kapeasta näkökulmasta katsoen.

Tiedon puute johtaa huonoihin päätöksiin. Hobokeniin, New Jerseyhin suunniteltiin junan ja metron vaihtoyhteyden muuttamista kävelykaduksi. Esteenä oli kuusi pysäköintipaikkaa parin liikehuoneiston edessä. Yksi yrityksistä vastusti näiden poistamista tiukasti peläten, että yrityksen myynti kärsii. Alueen liikennesuunnittelijat tekivät nopean tutkimuksen siitä, millä kulkien asukkaat saapuvat näihin liikkeisiin. Tutkimuksesta kävi ilmi, että yli 90 % tuli paikalle kävellen tai joukkoliikenteellä. Tämä tieto rauhoitti muutosta vastustaneen yrityksen ja kävely-yhteys päästiin toteuttamaan.

Kaupunki on monimutkainen järjestelmä, jota ei voi ymmärtää vain yhdestä kapeasta näkökulmasta katsoen. Kaupunkielämä yhdistää suurten joukkojen ja rakenteiden tilastolliset ominaisuudet elämän suuriin ja pieniin kokemuksiin. Viime kädessä yksilöt tekevät ja kokevat kaupungin – rakennetun ympäristön asettamien reunaehtojen puitteissa. Mutta millä reunaehdoilla uutta kaupunkia pitäisi rakentaa?

Tekstin kirjoittaja Mikko Särelä on tekniikan tohtori, Aalto Living+ platformin projektipäällikkö ja Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeen perustaja.